Arttoday

KUVATAIDE ILMASTONMUUTOKSESSA
Korkeatasoisen nykytaiteen esilläolo muuallakin kuin perinteisissä taidekeskuksissa tuntuu edelleen herättävän hämmästystä. Erityisesti periferiassa sijaitsevilta kesänäyttelyiltä – jotka eivät ole instituutioksi muodostuneet – ei odoteta kovinkaan paljoa. Tuija Hirvosen-Puhakan organisoima ja kuratoima näyttely nimeltään Tämän päivän taide järjestettiin Enon Louhitalolla tänä kesänä jo kolmannen kerran. Näyttelyssä oli mukana kaiken kaikkiaan 35 taiteilijaa seitsemästä eri maasta, Irak, Taiwan ja Israel olivat niitä eksoottisimpia. Teoksia oli kekseliäästi esillä, varsinaisen näyttelyrakennuksen lisäksi, myös ulkona kahdessa työmaaparakissa. Näyttely oli väljästi mukana Joensuun taidemuseon ja Itä-Suomen yliopiston alueelle lanseeraamassa ilmastonmuutos-teemassa. Näyttelyn nimi viittaa kuraattorin mukaan nykytaiteen muuttuvuuteen. Kuvataiteen piirissä tehdyt teokset eivät enää välttämättä ole luotu pysyviksi ja ajattomiksi, vaan ne muuntuvat taiteilijan tavoitteiden ja näyttelytilojen mukaan – osa töistä elää vain hetken. Lisäksi Hirvonen-Puhakka haluaa nimen kautta korostaa näyttelykokemuksen moniulotteisuutta; sama teos voi eri katselukerroilla saada aivan erilaisia merkityssisältöjä. Näyttelyyn tutustuessani pohdinkin sitä, kuinka asioita voi toden totta tarkastella erilaisista näkökulmista – näin on myös ilmastonmuutoksen laita. Nimittäin irakilaisen, mutta Suomessa asuvan taiteilijan Saad Hadimin omistamaa irakilaisen nykytaiteen kokoelmaa katsellessa tuli mieleeni, että sotaa pakeneva ei varmaankaan ensimmäisenä pohdi planeetamme ilmaston tilaa. Hadimin kokoelma sisälsi lähinnä paperille tehtyä taidetta, grafiikkaa, piirustuksia ja maalauksia, koska paperi on ollut helppo kuljettaa pois maasta. Teosten visuaalinen ilmaisutapa ei juuri poikennut siitä, mihin näillä Euroopan nurkilla olemme tottuneet. Hirvonen-Puhakka muistuttikin minua, että länsimaiseen ilmaisuun perustuvaa kuvataidetta ei Irakissa juuri arvosteta.		Ilmastonmuutos on asia, joka koskee yhtälailla kaikkia maapallon ihmisiä. Ihmisyys ja ihmisyyteen liittyvät arvot olivat monessa näyttelyn teoksessa läsnä. Työmaaparakkeihin olivat teoksiaan rakentaneet israelilaissyntyinen Shira Wachsmann ja enolainen Reima Hirvonen. Wachsmannin teoskokonaisuuteen liittyvä video ponnisti usean eri kulttuurin piiriin kuuluvasta elämänpuun myyttitarinasta. Videossa hengittävä puu toimi metaforana maailmalle, jonka oksilla me ihmiset asumme omissa pesissämme – kodeissa, jotka ovat lopulta hauraita ja alttiita rikkoutumiselle. Wachman oli tehnyt pesiä.

Myös Hirvosen yhden työmaaparakin täyttävä installaatio Nooan arkki oli saanut nimensä myytistä. Parakin seinään kirjoitettu teksti ”Ihminen on ihmiselle susi” toimi koko teoksen sisällön kokoavana lauseena. Hirvosen työ oli kuin dadaistinen montaasi, jossa parakkiin tuodut esineet, tekstit ja video tuntuivat aluksi viittaavan täysin erilaisiin asioihin, mutta jotka kuitenkin teoksen nimen alla muodostivat uudenlaisen merkityskokonaisuuden. Tilaan oli tuotu kaikki Nooan arkkiin pelastetut asiat, kuten kasvit ja eläimet – jopa merikin oli läsnä, mutta kuuluvatko arkkiin homot, sudet, alkoholistit, köyhät, ydinvoima tai esimerkiksi maitohorsma.

osa Reima Hirvosen kokonaisuudesta

Ars-Fennica ehdokkaanakin olleelta Jyrki Riekiltä oli näyttelyssä mukana neljä maalausta ja pääkallokasvoinen Nukkumatti-veistos. Riekin maalauksessa Vapaaehtoinen orjuus ihmisen kehitys näytti pysähtyneen anaaliseen kehitysvaiheeseen. Maalauksen maailmassa ihmiset olivat menettäneet itsekontrollin ja pyrkivät kaiken kattavaan mielihyvään. Mielihyvän lähteinä toimivat valta, raha, ruoka ja seksi. Riekin teoksia kuvataan usein osuvasti lihallisiksi. Lihallisuutta maalauksissa on aiheiden lisäksi läsnä myös maalaustavassa: siveltimen vedot muotoilevat lihasmassojen muotoja ja toisaalla teoksen pinta on saatettu maalata karkeaksi, revityn lihan näköiseksi.

Raha ratkaisee – vallitsevia arvoja kyseenalaisti myös taiwanilainen Kuo-Wei Lin, jonka diaesitys heijastettiin seinään kiinnitetyn sentin kolikon päälle. Kaikki ihmisten toiminnot perustuvat siihen, kuinka niistä voidaan hyötyä taloudellisesti. Kaupungit ja kaikki kaupunkien sisältämät paikat, kuten esimerkiksi eläintarhat ja kirkot, ovat lopulta mukana kapitalistisessa kiertokulussa ja voitontavoittelussa. Maarit Björkman-Väliahteen runsaat ja väreiltään herkulliset maalaukset nimeltä Tyttöjen kesken ja Piknik herättivät minussa taas kysymyksiä naisten rahankäytöstä ja kuluttamisesta. Kuinka paljon me naiset lisäämme maapallon saastekuormitusta kauneudenhoitovälineillämme ja vaatehankinnoillamme?

Ruotsalaistaiteilija Christina Wassberg oli ideoinut hauskan sarjan piirustuksia nimeltä From ash to ash. Työt kuvasivat Islannista pöllähtänyttä tuhkapilveä – tietenkin hiilellä piirrettynä. Tornimaisesti pystyyn ripustettuja piirustuksia saattoi lukea ylhäältä alaspäin: Ylimpänä oli tulivuori, jonka tuhka pikkuhiljaa tärvelee ihmisen rakentaman infrastruktuurin. Alhaalla musta räjähdys peittää kaiken alleen. Teokset voisi asettaa ympäristökategoriaan, jossa luonto toimii kuitenkin omien lakiensa mukaan; me ihmiset olemme joka tapauksessa sen armoilla.

Yksi keskeinen teosten näkökulma maailmaan ja sen tapahtumiin oli myös se, että meillä on vielä mahdollisuus vaikuttaa asioiden tilaan. Tulkitsin Paula Tellan videoteoksen Heal kehotuksena paranemiseen. Videolla alaston nainen kirjoittaa aluksi taustalla olevalle seinälle sanaa heal, ja kun seinä on täynnä, hän alkaa kirjoittaa tekstiä itseensä. Paraneminen alkaa ensisijaisesti henkilökohtaisesta kohtaamisesta ja ymmärryksestä – tosiasioiden myöntämisestä ja pyrkimyksestä muutokseen. Anne Pehkonen taas haluaa Snowball- nimisen teoksensa kautta ottaa kantaa maapallon ilmaston lämpenemiseen. Valkoisista muovipusseista virkattua palloa on kasvatettu jo useissa eri maailmankolkissa erilaisten ihmisten avustuksella, ja se on tarkoitus luovuttaa päättäjille 2018 järjestettävässä ilmastonmuutos-kongressissa.

Anne Pehkonen oli luonut virkkauspaikan halukkaalle tekijälle.

Katja Eklöf-Wietzken Kierrätä turha-niminen työ muistutti mielenkiintoisesti tutkimuksessa käytettyä empiiristä aineistonhankintamenetelmää. Eklöf-Wietzke oli pussittanut turhia esineitä jokaisen näyttelyssä vierailevan vapaasti otettavaksi. Pussissa olevassa vihkossa oli kerrottu esineen tarina: mistä se oli hankittu ja miksi. Pusseista löytyi mm. design-kynttilä, muovinen vilkkuva jääpala, peniksen kehittäjä, avaimenperä ja maidonvaahdotin. Ymmärtääkseni teoksen tavoitteena oli se, että ihmiset kirjoittaisivat vihkoon, kuinka he olivat esinettä käyttäneet. Pussissa oli kirjekuori, jossa vihkon saattoi lähettää takaisin taiteilijalle. Vihkoihin tulleet kommentit tekijä taas kokoaa tarkoitusta varten avatuille internet-sivuille.

Eklöf-Wietzke etsi ja vaihtoi turhia esineitä myös ilmoituksin.

Valitettavasti näyttelyissä kävijät ovat pääasiallisesti sisäistäneet asenteen, jossa näyttelyteoksiin koskeminen on kiellettyä. Tämän vuoksi yhteiseen tekemiseen perustuvat teokset edellyttävät mielestäni taiteilijoilta selkeitä kirjallisia kehotuksia ja ohjeita teostensa yhteyteen. Erityisesti Eklöf-Wietzken hienosti ideoima teos olisi vaatinut rinnalleen vaihe vaiheelta etenevät ohjeet siitä, kuinka teokseen osallistujan tulisi toimia pussin otettuaan.

Yhdeksi ympäristötietoisuuden aspektiksi voisi ajatella myös edellä mainituissakin teoksissa hyödynnettyä kierrätysmateriaalien ja erilaisten valmiiden esineiden käyttöä teosten toteutukseen. Erika Erren työ Sabotaasi oli koottu rei’ille poltetuista oransseista äyskäreistä. Teos oli ripustettu katseen tasoa korkeammalle, niin että katselija saattoi todeta niiden kelvottomuuden pelastustehtävään. Maija Holma oli tuonut näyttelyyn eri maailman maissa ottamiaan valokuvia. Holma oli tallentanut teoksiinsa pieniä ohimeneviä ja arkisia tapahtumia. Osa kuvista oli vedostettu hylätyille, rikkonaisille tai muuten arvottomiksi koetuille esineille. Muovisen putkenpalan pintaan tuotettu kuva puista ja niiden muodostamista oksasuonistoista muistutti minua, kuinka kauaksi me olemme luonnosta ja elämän pienistä asioista etääntyneet. Krister Gråhnin teokset sopivat Louhitalon atmosfääriin loistavasti. Köysistä ja erilaisista kannattelevista pyöristä tehdyt hyvin näyttävät ja minimalistiseksi kokemani veistokset yhdistivät koko hirsiseinäisessä salissa olleet näyttelyelementit hienosti yhteen. Rukous-nimisessä työssä salin kattoon kiinnitetty köysi muodosti kaarevan ja silmukoivan viivan, joka laskeutui ja pyörähti lattiatasolla olevan köysipyörän kautta takaisin kattoon jatkaen siellä viivaston muodostamista. Teos ja sille annettu nimi toi mieleeni buddhalaistien rukousmyllyt, joita käytetään vahvistamaan rukouksen voimaa erityisesti silloin, kun maailmassa asiat ovat huonosti. Köysi symboloi eteeristä rukousta, jota pyörä pyörähtämällä aktivoi lähettäen sen takaisin maailmaan. Lopuksi on vielä mainittava tanssija Pia Lindyn video. Oli kerrassaan hykerryttävää katsella, kuina Lindy tanssitti tunnettuja politiikkoja. Videolla Joku kohta tanssii, pyörähdys politiikkaa päättäjät esittivät liikesarjoja, jotka kuvasivat heidän mielestään sanoja ”tanssi” ja ”elämä”. Tallenteella Lindy toisti poliitikkoesittäjän rinnalla tämän näyttämät liikkeet. Teoksen olisi voinut nähdä eräänlaisena kysymyksenä vallanjärjestyksestä: kuka tanssittaa ketä ja millä tavoin. Itse kiinnitin kuitenkin huomiota siihen, kuinka päättäjät pystyivät antautumaan annettuun tehtävään – eläytymiskyky ja kehonkieli kertovat paljon ihmisen persoonasta ja siitä, millainen vallankäyttäjä tämä mahdollisesti on. Monet elämäämme vaikuttavat asiat, kuten ilmastonmuutoskin, on pitkälti kiinni politiikkojen edustamista ja ajamista arvoista.		yleiskuva: edessä osa Krister Grånin teoksesta, takaseinällä Jyrki Riekin maalaukset Heinäkuussa 2010 Lotta Pyykkönen