KERTOMUS JAKAMISESTA

Teksti: Lotta Pyykkönen
Kuvat: Siiriliina Riikonen
    
Sain kesällä kutsun tapahtumaan nimeltä Kolme pientä performanssia Lammella. ”Ota mukaasi pieni taideteko”, sanoi kirje. Minut olivat pyytäneet mukaan koko viikonlopun kestävään tapahtumaan kuva- ja performanssitaiteilija Liisa Haverila, joka tunnetaan myös nimellä Akashapushpa ja kuvataiteilija Eeva Riikonen. Tapahtumapaikaksi Riikonen oli antanut oman kotinsa, Joensuun Varaslammella sijaitsevan vanhan puutalon puutarhoineen.

Paikalle oli kutsuttu minun lisäksi viisi muuta eri taiteenaloja edustavaa tekijää: yhteisötaiteilija Tiina Hallakorpi, teeseremonioihin erikoistunut kuvataiteilija Markku Peltola, performanssitaiteilija Inari Virmakoski, etnomusikologi Noora Vikman ja teatteriohjaaja Jyrki Tamminen. Saapuessani tapahtumapaikalle en vielä tiennyt näitä edellä mainitsemiani asioita; opin tuntemaan osallistujat vasta perjantai-illan kuluessa. 
 
Itse asiassa me paikalla olijat emme tienneet koko tilaisuudesta juuri mitään. Jotakin kutsukirjeestä saattoi kuitenkin päätellä:” Klo 12 lauantaina aloitamme KATTAUKSEN. Pihamaalla odottaa tyhjä pöytä, useampi erityismatkalaukullinen huolellisesti ja sydämellä valittuja, yksilöllisiä kirpputoriastioita, kristalleja, hopioita, kankaita ja lankoja.” Kirjeessä oli vielä kerrottu lauantaina olevista juhlista ja vieraista. Me olimme toisin sanoen sekä kutsuttuja että kutsujia. Meille oli järjestetty tapahtuma, jonka yhteydessä me toimisimme kutsujina uusille lauantaina juhliin tuleville vieraille.

•••
     Eeva Riikosen
asuinpaikassa on jotakin satumaista. 1900-luvun alkupuoliskolla
rakennettu vaaleanpunainen talo on jotenkin lempeä ja kutsuva. Talo on
sisältä labyrinttimäinen, mutta silti avoin. Alakerran huoneet
muodostavat ikään kuin ympyrän, tila jatkuu sekä ulos että ylös,
toiseen kerrokseen – aulaan ja
huoneisiin. Ulko-ovia on kaksi. Toinen ottaa sisälle ja toinen
sylkäisee ulos. Molemmat ovet osoittavat samaan suuntaan etupihalle.
Yläkerran seinillä on taas useita pieniä ovia, suunnikkaita, jotka
kutsuvat kurkistamaan sisälle. Puutarhassa, joka on toimintamme keskus,
on jotakin turmeltumatonta. Siellä vallitsee luonnonjärjestys.
Istutukset kasvavat kuin itsestään. Kukat kukkivat ilman ponnisteluja,
halukkaasti. Parasta puutarhassa on kuitenkin kaksi talon eteen
istutettua omenapuuta, jotka ovat kasvaneet valtaviksi. Niiden oksistot
muodostavat toiminnallemme suojaavan katon. Pieni sade ei tunnu. Omenat
roikkuvat kasvojemme edessä kuin paratiisissa.
     •••


Perjantai-iltapäivänä Tiina Hallakorpi haastoi meidät ensimmäiseen taidetekoon: tutustu puolituntia ympäristöön, ja tuo elämyksesi muiden läsnäolijoiden koettavaksi. Ja toden totta näkemyksiä ympäristöön on monta: Yksi kertoi tunnustelleensa alueen rajoja ja muotoja kävelemällä, haistelemalla, maistelemalla ja kuuntelemalla. Toinen tutki, kuinka pihaan voisi saapua jostakin uudesta kulmasta, vaikkapa lapsen lailla, talon kulman takaa, puskien välistä. Kolmas etsi lepopaikan iäkkään puun paksuilta alaoksilta. Joku taas vietti aikaa sisällä tutkien yksityiskohtia, vaikkapa keräilynorsuja, jotka muistuttivat kokijaa omasta olemuksesta. Ja vielä oli eräs, joka perehtyi puutarhassa olevaan kasviin. Kukkaan, joka kasvaa myös Andeilla.





Tiina Hallakorpi kertoo, että hän joutuu usein pohtimaan sitä, kuinka yhteisöllisen teoksen tekeminen olisi mahdollista ilman annettua muotoa ja sitovaa kontrollia: Kuinka tehdä taidetta yhdessä määrittelemättä osallistujille ennalta sitä, mitä näiden pitäisi tehdä. Hallakorvelle on tärkeää, että hän voi häivyttää itsensä tekijänä ja toimia taustalla eräänlaisena sosiaalisen taideprosessin mahdollistajana.

Haastamalla meidät tutkimaan ympäristöä ja kertomaan kokemuksemme siitä Hallakorpi antoi meille mahdollisuuden yhdessä jaettujen elämyksien kautta sekä tutustua toisiimme että jakaa eräänlaista tunnetietoa alueesta, jossa tulisimme aikaa viettämään. Tehtävä päättyy siihen, että jokaisen tunnustelemaa paikkaa käytiin katsomassa ja koettamassa: miltä tuntuu painaa poskensa puun kaarnaa vasten tai istua kivellä lammen rannassa. Jokaisen osallistujan näkökulma ja elämys tuli näin yhdessä koetuksi.







•••
Ehkäpä taiteilijoita yhdistää tietynlainen sammakkoperspektiivimäinen tapa katsoa maailmaa. Pieniä, mitättömänkin tuntuisia asioita täytyy tutkia. Me ikään kuin haluamme tuntea ja nähdä vähäpätöistenkin seikkojen ja yksityiskohtien olemassaolon. Taiteilija voi eläytyä, antaa mikromaailmalle merkityksen; nähdä pikkuruiset suuressa perspektiivissä, universaaleina, koko todellisuutta rakentavana. Me haluamme kunnioittaa pienuuden olemattomuutta ja arvottomuutta nostamalla se olemisen keskiöön.
•••


Noora Vikman päätti perjantai-illan antamalla tehtävän viikonlopuksi: juorutkaa hiljaisuudesta. Hän halusi haastaa meidät ajattelemaan hiljaisuutta. Mitä hiljaisuus meille merkitsee? Mistä hiljaisuutta voisi löytää?
  
•••
Pensasaidan takana on harmaa kenttä. Linnut rapistelevat oksistossa. Kenttä onkin lampi, hiljaa umpeen kasvava. Rannalla kiviset portaat, laho laituri. Onko rannassa joskus ollut talo? Istun kivisellä askelmalla. Moottoritien jatkuva kohina. Vesi kannattelee ääntä. Millaista tässä olisi yöllä? Kuulisinko vesikirppujen liikkeen veden pinnalla? Joku on pannut lampeen katiskan. En näe yhtään venettä. Sininen pakettiauto ajaa ohi. Hiljaa kasvaa palsami ja lumme. Kaislikko rakastaa rauhallista kasvupaikkaansa. Pian lampi on kenttä. Kasveilla peitelty lintujen koti.
•••




Kattaus

Juhlat ovat sosiaalinen rituaali. Haverilan ja Riikosen valmistelut tätä rituaalia varten olivat alkaneet jo maaliskuussa. He olivat useita kuukausia etsineet sopivia astioita juhlakattausta varten. Mutta kuinka järjestää tapahtuma, jota ei ole suunniteltu liian valmiiksi? Kutsuvien taiteilijoiden tavoitteena oli luoda spontaani tapaaminen, joka rakentuisi itse, ilman ohjausta ja suunnittelua, kuitenkin niin että jotain tapahtuisi – tai sitten ei – tai mitä oikeastaan pitäisi tapahtua?

Ja miksi minusta nyt kirjoittaessani tätä tuntuu siltä, että haluaisin puhua läsnäolosta ja kohtaamisesta, mutta niistä puhuminen vaikuttaa jotenkin banaalilta? Miksi en voi kirjoittaa, että juhlien tavoitteena oli yhdessäolo, aito kohtaaminen ja läsnäolo? Ehkä siksi, että ne ovat tulleet muotitermeiksi, jotka vilahtelevat lehdissä ja televisiossa. Mediassa läsnäolo ja kohtaaminen ovat asioita, joita suomalainen yhteiskunta juuri nyt tarvitsee; ne ovat asioita, joihin me emme kykene. Usein minusta kuulostaa kuitenkin siltä, että termien aito sisältö jää monelta niitä hokevalta toteutumatta. Meillä on kiire; läsnäolo vaatii keskittymistä, pysähtymistä, antautumista ja kuuntelemista. Juuri niitä asioita, joita aikataulutettuun elämään ei mahdu, eikä toisen kohtaamista voi suorittaa työnpuolesta, vaikka moni niin haluaisi.





•••
Kattaminen aloitettiin valkoisesta pöytäliinasta. Sitten meitä kattajia odotti kolme yksilöllistä matkalaukkua. Punaisella loimusametilla päällystetty laukku oli suljettu hopeisella vyöllä. Laukku aukaistiin ja sisältä paljastui valkoinen pöllähdys höyheniä ja silkkipaperia. Valkoisen kirkkaus aukaisi silmät ja höyhenet hämmästyttivät; laukussa oli jotakin taivaallista! Laukun värien leikki muuttui nyt läpinäkyvien kristallien purkamiseen liittyväksi yhteiseksi leikiksi. Millainenhan astia tämän silkkipaperin kätköistä löytyy ja sitten kun löytyi: ”Onpa kaunis lasi!”
         Vastavärien harmonia oli kaunista katseltavaa, kun vihreä matkalaukku avattiin.  Haarukat, veitset ja lusikat tulivat esille kullanvärisistä pusseistaan. Kädet toimivat ja mieli muistelee: Tällaisia lautasia oli ennen meillä kotona. Tämä lautanen on mummolta saatu keräilyesine. Hienoa ja halpaa puolalaista posliinia. Viimeinen, maitokahvin värinen, kanneltaan kirjottu matkalaukku sisälsi kahvikuppeja lautasineen. Tehtävänä oli: laita kupille sopiva tassi. Eikä se ollut helppo tehtävä! Kaikki kupit ja lautaset olivat erilaisia. Joku varasi pian suosikki kuppinsa: siinä oli oikeanlaista muotoilua ja valmistusmaa ilahdutti. Ja ennen kuin vieraat saapuivat, kattaus muuttui. Joku, kulkiessaan ohi, muutti lautasten ja kuppien paikkaa, etsi sopivampia pareja, kohenteli ja laitteli.
•••


           








Juhla

Kun vieraat olivat saapuneet, juhlat alkoivat Inari Virmakosken performanssilla. Esityksen aluksi taiteilija antoi jokaiselle katselijalle käsiin hieman riisinjyviä. Seuraavaksi hän levitti nurmikolle viltin. Viltille taiteilija ryhtyi laittamaan riviin erikokoisia kulhoja. Kulhoihin hän jakoi riisiä edessä olevastaan suuresta astiasta. Jaossa suuret kulhot saavat eniten ja pienet vain vähän. Alussa jokaisessa kupissa on jotakin. Sitten jako kiihtyy ja muuttuu aggressiivisemmaksi. Taiteilijakin saa punaiset hansikkaat ja lakin yllensä. Pian riisin jakaminen keskeytyy, ja punainen nauha alkaa liehua. Tämän jälkeen palavat buddhalaiset rukousliinat.








Tuli muuttaa kaiken. Nyt pienimmät kulhot, niissä joissa on vain muutama jyvä, luovuttavat riisinsä isommille. Ne, joissa on jo ennestään, saavat eniten. Suurin kulho täyttyy; riisi vyöryy yli laitojen. Jako on suoritettu ja riisi on loppunut. Performanssi päättyy, kun taiteilija hieroo kasvoillensa keltaista jauhetta, asettuu makuuasentoon ja kaataa päällensä riisiä.

Performanssi on ohi ja taiteilija poistuu paikalta. Me katselijat jäämme paikalle riisinjyvät käsissämme. Esityksen visuaalisesti voimakas tunnelma ja latautunut imu ovat vielä läsnä. Ryhdymme vuorotellen ja sanattomasti palauttamaan meille annettua riisiä esityksessä käytettyihin kuppeihin. Palautuksessa on jotakin sakraalia: jokaisella on kulhojen ääressä oma hiljainen hetkensä. Kaikki laittavat jyvät pienimpiin, vähiten saaneisiin astioihin. Intensiivisen esityksen jälkeen on vaikea siirtyä juhlapöytään, jossa lusikat ja haarukat odottavat. Performanssi muistutti meitä siitä, kuinka etuoikeutettuja olimme saadessamme jakaa yhteisen aterian.



Inari Virmakosken työskentelyssä on vahva yleisinhimillinen tausta.  Hän on toiminut vapaaehtoistyöstä eri kehitysmaissa sekä katastrofialueilla. Virmakoski sanoo usein tuntevansa tuskaa siitä, etteivät autettavien maiden ongelmat ole kokonaan ratkaistavissa. Performansseista hän löysi tavan työstää tätä tuskaa. Varaslammella esitetty performanssi liittyi Burman levottomuuksiin.  Se oli ajallinen kertomus siitä, mitä maassa on 2000-luvun loppupuolella tapahtunut. Burma tuli läheiseksi Virmakoskelle vuonna 2006 Pekingissä performanssifestivaaleilla, joilla hän ystävystyi burmalaisten taiteilijoiden kanssa. 
Burman sisäiset konfliktit ovat liittyneet kansan demokratia vaatimuksiin. Maata ovat johtaneet sosialistit vuodesta 1974. Ennen sosialismin nousua Burmaa kutsuttiin ”Aasian riisikulhoksi”, mutta 1980-luvulla maa koki täydellisen taloudellisen romahduksen. Maata on johtanut väkivaltainen sotilasjuntta vuodesta 1988. Vuoden 2007 mielenosoituksia on käytetty nimeä ”sahramivallankumous”, koska tuolloin Burman hallitus surmasi myös mielenosoituksiin osallistuneita buddhalaisia munkkeja. Sahramin keltainen väri on munkkien käyttämän kaavun väri. Tätä ennen hallitus oli jättänyt munkit rauhaan. Lisäksi vuonna 2008 maahan iski trooppinen myrsky, joka tuhosi maan riisipellot. Riisi on burmalaisten tärkein ravinnonlähde.




Ateriointi alkaa tervetuliaismaljalla. Kristallit kohotetaan yhteiseen skoolaukseen. Ja lasithan soivat. Kilistely on hauskaa. Huomaamme, että erilaiset maljat helkähtävät eri tavoin: Ohut lasi, paksu lasi – paljon juomaa, vähän juomaa. Kaikella on ääneen vaikutuksensa. Viivoilla koristetut helähtävät matalalta, kukat kilahtavat kirpeästi. Pyöreä lasi antaa toisenlaisen äänen kuin suippo: tämä soi kuin kirkon kello, alhaalta ja kumeasti, tästä kuuluu kulkusmainen helinä. Erilaiset, eritavoin muotoillut ja koristellut lasit kulkevat läpi pöydän ja soivat matkalla. Kaikki skoolaavat kaikkien kanssa useasti kuullakseen erilaisten viini- ja shampanjalasien antamat äänet.
•••
Vihreää ja valkoista. Ne ovat juhliemme värit. Vihreys oli ensimmäinen näkemäni asia, kun saavuin tänne. Vihreä katto ja vihreä maa. Vihreän sävyt pirskahtelivat tervetuliaismaljoissa. Muistan ne, ja lasien pitsikuviot – keiton ja salaattitornin. Paksun teen sammalmainen syvyys. Valkoinen liina, höyhen, lautanen ja smetana. Salamavalon välähdys ja kynttilän liekki.
•••

           


 

 Ruokailun ja rupattelun lomassa omenapuussa olevalle hevoselle ja pöytään katetuille oudoille metallisille astioille tulee käyttöä. Jyrki Tamminen esitti meille Isaak Babelin kirjoittaman humoristisen tekstin kevytmielisestä juutalaismiehestä nimeltä Heršele, joka hankkii perheelleen rahaa kertomalla tarinoita.
 
Heršele ei ole valmis jakamaan, tai sitten jaettavaa ei ole. Kukaan ei maksa hänelle juttujen kertomisesta. Kotona vaivaa ainainen puute: lapsilla ei ole ruokaa, vaimolla ei ole tarpeeksi kynttilöitä ja kuivia hellapuita. Niinpä Heršele päättää lähteä rabbi Boruhlin luokse, jospa synagogassa annettaisi hieman ruokaa tarinoiden kertomista vastaan.
 



Hevonen ei lähde Heršelen mukaan, koska ei ole saanut moneen päivään kauroja. Niinpä Heršele joutuu tekemään matkan synagogaan jalan. Matkalla hän päätyy krouviin, jossa hän huijaa yksinäiseltä krouvinpitäjäemännältä mahtavan ilmaisen illallisen valehtelemalla olevansa šabos-nahamu, eräänlainen pyhämies, joka kykenee kertomaan terveisiä tuonpuoleisesta. Heršele on viekas mies ja tietoinen huiputtamisensa seurauksista, ja hän poistuu krouvista ennen kuin emännän mies saapuu paikalle.

Esitys loppuu lauseeseen: ”Näin kerrotaan hyvä tarina.” Babelin teksti on kerroksellinen ja lehtevä, ja Tamminen on karismaattinen kertoja. Heršelen mieli on yhtä Tammisen mielen kanssa ja esiintyjän kasvot toimivat pintana, josta me katsojat saatoimme Heršelen ajatukset lukea. Tamminen rytmittää Heršelen matkaa kepeydellä ja vakavuudella. Kasvot muuttuvat nopeasti valosta varjoon; kaikki elämän eri sävyt ovat läsnä. Päivän ja yön välillä paistavat pienet tähtöset. Huumori pirskahtelee esityksessä, kun esiintyjä kaivautuu Heršelen mieleen ja pohdintoihin siitä, kuinka tämä saisi krouvissa herkkuja syödäkseen.


 


Heršelessä on monia tasoja niin kuin meissä kaikissa. Hän on kiltti ja samalla ovela. Tarinaa voisi tulkita myös yhteiskunnallisesta näkökulmasta: Heršele ei ole tyhmä, vaikka hän on köyhä, ja varakkaat krouvinpitäjät eivät vastaavasti ole viisaita, vaikka heillä on ruokaa ja omaisuutta yllin kyllin. Köyhän on vain keksittävät keinot, kuinka arjessa pärjätään.
 
Lopuksi tarinan esittäjä tarjoaa juhlijoille votkaryypyn ja makeita marmeladista valmistettuja miniatyyrihedelmiä. Herkkuja, joita Babelin tarinan mukaan ei tuonpuoleisessa ole, siksi ne on nautittava täällä maanpäällä.



Jyrki Tammisen erikoisalaa on nukketeatteri. Hän sanoo nukketeatterin kiehtovan erityisesti alan juurien vuoksi, jotka löytyvät leikistä.  Tamminen kirjoittaa suhteestaan taiteeseen seuraavasti: ”Saan vapaasti uhmata todellisuutta, hämmentää sitä ja katsoa asioita toisesta, outouden näkökulmasta. Herättää tuo outous eloon ja uhmata vaikkapa painovoimaa tai sovinnaisuuksia.”



Jälkiruokaa seuraa jälkiruoka. Teeseremonia on hienostunut, pelkistetty ja tiukasti säädelty rituaalinen toimitus, joka perustuu seremoniaan osallistuvien keskinäiseen kunnioitukseen. Rituaalihetkellä ihmisten taustoilla ei ole merkitystä; se voidaan suorittaa myös vihollisten kesken.

Markku Peltola aloitti teeseremonian valmistelut jo juhlapäivän aamuna polttamalla kaksiosaisen teekeittimen tulipesässä, furossa, kunugi-puuta. Poltto on aloitettava ajoissa, jotta pesään ehtisi muodostua paksu tuhka ja juuri oikeanlainen hiillos, jotka taas lämmittäisivät teeveden juuri sopivaan lämpötilaan ruokailun päätyttyä. Osan seremoniassa tarvittavista välineistä Peltola oli tuonut mukanaan, ja osan hän oli etsinyt paikan päältä. Välineistön hankkiminen lähiympäristöstä on tärkeä vaihe rituaaliin valmistautumisessa. Teeseremoniassa vedennostokauha eli hishaku nojaakin kevyesti omenaan.
 


Teeseremoniassa huomioidaan kaikki aistit. Seremoniatilanteessa mestari on pukeutunut kerrokselliseen ruskeansävyiseen kimonoon ja puupohjaisiin kenkiin nimeltä zôri. Teehetki alkaa mestarin tekemällä rituaalisella puhdistuksella. Lilan värinen liina taitellaan symbolisin kädenliikkein, ja sillä sivellään tapahtumassa tarvittavat kauniit välineet, joiden materiaalit ovat joko kevyttä bambua tai raskasta keramiikkaa. 


 


Kaikki vieraat seuraavat mestarin keskittymistä teen valmistukseen. Tilanteen harmonisuus ja tyynnyttävyys rakentuu seremoniamestarin harkitusta ja hiotuista kädenliikkeistä sekä hiljaisuudesta. Mestari aloittaa paksun teen valmistamisen laittamalla hieman kylmää vettä tulella olevaan teepannuun. Sitten pannusta nostetaan kauhalla vettä teeastiaan. Kädet toimivat satoja vuosia vanhojen liikeratojen mukaan. Teeastiassa olevaan veteen laitetaan vihreää teejauhetta, joka sekoitetaan veteen sudilla. Veden äänet ovat miellyttäviä: vesipannun lähes olematon humina, tuprahtava höyry, kauhan halkoma vesi ja veden solahdus teekuppiin. Sudin alla vaahtoutuva tee. Sitten ovat tuoksut: palava puu ja suitsuke sekä teestä nouseva merellinen sakea tuoksu.

Paksutee juodaan yhteisestä kulhosta. Pienen kumarruksen saattelemana karkea keraaminen teekuppi siirretään seuraavalle juojalle ja vihreä juoma löytää uuden maistajan. Teessä on täyteläinen arkaainen maku. Sen paksu koostumus ja maku tuovat mieleeni elämänsynnyn hetken, meren, jossa kaksi yhtyi muodostaakseen yhden.





Markku Peltola sanoi ihastuneensa Japaniin vuonna 1994 tekemällään matkalla. Kiinnostus Japaniin kasvoi, kun hän perehtyi syvemmin maan kulttuuriin ja runouteen. Teeseremoniaan hän tutustui vuonna 2003 opintomatkallaan Kiotossa. Peltola suorittamaa teeseremoniaa voi päästä seuraamaan esimerkiksi japanilaisessa teehuoneessa nimeltä Hyveiden Maja, joka sijaitsee Suomenlinnassa.






Sunnuntai. Aamupalaa. Kaksi ihmistä istuu olohuoneessa, ja pian siellä onkin jo viisi. Noora Vikman saapuu suoraan jazz-musiikin keskeltä aamusohvalle ja puhumme hiljaisuudesta. Vikman toteaa, että hiljaisuus ei ole äänettömyyttä. Sitä voi kuunnella ja nauhoittaa. Toteamme, että hiljaisuus vaatii joko aktiivista kuuntelua tai korvien sulkemista. Molemmissa tapauksissa keskittyminen on tarpeen – heräämistä läsnäoloon, joko itselle tai ympäristölle – sisäiselle tai ulkoiselle. Tulen ääni, veden ääni, tuuli, hetki auringossa, lämpö ja sen mukana tuleva hiljaisuuden ja rauhallisuuden tunne.

Markku Peltolalle hiljaisuus on työtä. Mietin ensiksi teeseremonian kontrolloitua hiljaisuutta. Se on Vikmanin puhumaa hiljaisuuden esittämistä. Sitten ajattelen hiljaisuutta, joka antoi meille mahdollisuuden kuulla riisinropina Virmakosken performanssissa ja Tammisen esityksen keskittynyttä hiljaisuutta, joka antoi meille aikaa pohtia Heršelen mielen liikkeitä. Esitys, laulu tai vain rupattelu ovat vahvempia elämyksiä hiljaisuutta vasten. Tauko ja sitten aloitus – se on juhlallinen ja korostava tapa – läsnäoloon havahduttava.
Noora Vikmanin oma työskentely koskee äänimaisematutkimusta. Äänimaisematutkimuksen tavoitteena on yhdistää yksittäiset äänet ja ihmisten kokemukset ympäristön äänistä kulttuuriseen kontekstiinsa. Hiljaisuus on Vikmanin lempiaihe, jota hän tutkinut Cembran kylässä Italiassa. Hän haluaa kutsua ihmiset kuuntelemaan maailmaa.


•••
Hiljaisuus vaatii aktiivista ajattelua. Pysähtymistä.
Hiljaisuus – radio auki.
Kynän rahina.
Tyhjiä kuvia – tuherruksia, puhelinpiirustuksia.
Ovatko ne kuvia hiljaisuudesta?
Rukous – hiljaista ääntä vai sanallista äänettömyyttä?
Vaatiiko hiljaisuus yksinäisyyttä?
Entä aivojeni sanat?
•••
                              

Lopuksi kattauksessa käyttämämme astiat pakataan takaisin matkalaukkuihin. Kaikki palautetaan ennalleen. Nyt astiat ovat valmiina seuraavaa juhlaa varten; ne ovat odottamassa seuraavia kattajia ja heidän leikkejään.

Muutaman päivän kuluttua juttelen menneestä viikonlopusta Eeva Riikosen kanssa tämän työhuoneella. Hän tekee käsillään ilmaan pallon muodon ja sanoo, että viikonlopun tapahtumat tuntuivat muodostavan omanlaisen merkityskokonaisuuden. Taideteot – ruoka, riisi, hiljaisuus – linkittyivät kaikki toisiinsa. Niin, emme aluksi tunteneet toisiamme, mutta silti löysimme jotakin yhteistä. Emme suunnitelleet mitään, ja kuitenkin jokainen pieni tapahtuma löysi oman paikkansa viikonlopun kuluessa.

Haverila ja Riikonen kutsuivat meidät viettämään aikaa yhdessä. Pyyteetön aika – kun kukaan ei odota sinulta mitään erityistä, silloin kun ei suoriteta – antaa mahdollisuuden spontaaneille teoille, koska tällaiset teot – keskustelut, ideoinnit, ihmettely, leikki, kuuntelu, laulaminen, tarkastelu, nauraminen, vakavoituminen, järjesteleminen, sommittelu, katselu, – vaativat tilaa. Tila on siis suunnittelematonta aikaa, ja aika on pyhä asia, koska se on pala elämää